Myötä vai vasta-Aallokossa


    Etelä-Saimaa heinäkuu 1997
    Ensi vuonna vietetään Alvar Aallon juhlavuotta, vuosisadan tärkeimmän arkkitehdin syntymästä tulee kuluneeksi sata vuotta. Kotkassa otettiin varaslähtö juhlintaan, toukokuussa järjestettiin seminaari, jossa käsiteltiin Aaltoa yhdyskuntasuunnittelijana. Parhaillaan on esillä myös Aallon Kymenlaakossa toteutunutta tuotantoa esittelevä näyttely, lippulaivanaan tietysti Sunilan alue. Kuukauden kuluttua Jyväskylä jatkaa kansainvälisellä Alvar Aalto-symposiumilla ja ensi vuonna on sitten odotettavissa oikea erilaisten Aalto-tapahtumien hyökyaalto.

    Mitä Aallosta on sitten jäänyt sanomatta, löytyykö lähes puhki kehuttuun ilmiöön uusia näkökulmia? Ei tunnu löytyvän. Ei löytynyt Kotkassakaan. Aiheena ollut Aallon yhdyskuntasuunnittelu olisi tarjonnut erinomainen aihepiirin ottaa henkilöön etäisyyttä ja katsoa mitä Aalto ja sodanjälkeinen kaavoitus ovat todella saaneet aikaan. Luennot toistivat kuitenkin vain tuttua ja huolellista argumentointia siitä mikä on jo tiedossa. Vielä ei olla - ainakaan Helsingin ulkopuolella - valmiita toteamaan Aallon olleen kaavoittajana vain aikansa lapsi ja valitettavasti eräs vaikutusvaltaisimpia teoreetikkoja ja käytännön suunnittelijoita siinä kaupunkisuunnitteluprosessissa, jonka seurauksena lähes jokaisen kaupunkimme rakenne on tuhottu. Eri toimintojen sijoittaminen funkiksen periaatteiden mukaan omille alueilleen köyhdytti kaupungit toiminnallisesti ja vanhan kaupunkikorttelin hajottaminen rakennusten vapaalla sijoittelulla täydensi tuhoa rakenteellisesti. Imatra, Seinäjoki, Rovaniemi, esimerkkejä löytyy Aallon omaltakin piirustuspöydältä.

    Aallon kiistattomat ansiot painottuvat kyllä voittopuolisesti rakennussuunnitteluun eikä kaupunkisuunnitteluun. Silläkin puolella lähes kaikki hyvä on jo tuotu esiin. Aallon kuoleman jälkeen alkoi koti- ja kansainvälisten tutkimusten ja julkaisujen virta, jossa kirjoittajat ja tutkijatkin tuntuivat kilpailevan siitä, kuka keksii uusia tapoja ja näkökulmia vain Aallon ylistämiseen. Aaltoa 60-luvulla kritisoineet, mm. Kirmo Mikkola ja Juhani Pallasmaa, käänsivät kuoleman jälkeen takkinsa välittömästi. Tuolloin se oli tietysti jotenkin ymmärrettävääkin, kun kävi ilmi mikä kansainvälinen painoarvo Aallolla oli, ja postuumistihan oli turvallista kehua äkkiväärää Aaltoa. Mutta ettei vieläkään, kahdenkymmenen vuoden jälkeen ole kriittisiä tai edes neutraaleja näkökulmia havaittavissa Aalto-tutkimuksessa jotenkin ahdistaa. Nk. älymystö pitää länsimaissa itseään mielellään kriittisyyden ja vaihtoehtojen airueena, Aalto-hymistely tuo kuitenkin mieleen ennemmin pohjoiskorealaiset presidentin hautajaiset.

    Miksi on niin vaikea sanoa, että Aalto teki paljon hyvää mutta jonkin verran huonoakin. Miksei kukaan sano, että Finlandia-talo on kömpelö ja varsinkin sisältä kovin yksi-ilmeinen, lämpiötilat nähty jo moneen kertaan Aallon muissa julkisissa rakennuksissa. Että käynti Helsingin kaupunginteatterissa tai Oopperassa on arkkitehtonisesti verrattomasti kohottavampi kokemus kuin Finlandia-talossa (enkä nyt tarkoita julkisivumateriaalin kestävyyttä tai salin akustiikkaa). Itse asiassa eivät arkkitehdit kyseisestä talosta kovin innostuneita olleetkaan, mutta ETY-kokous teki siitä Kekkoseen samaistuvan kansallisen monumentin ja - hyvästi kriittiset äänenpainot. Miksei kukaan sano, että kaikkien kulttuuri- ja hallintorakennusten keskittäminen kaupungin laidalle Jyväskylässä, Rovaniemellä tai Seinäjoella on köyhdyttänyt näiden perinteistä keskustaa. Miksei kukaan sano että Rautatalon julkisivu Espalla on tylsä, Enson pääkonttorin sijaintia sentään arvostellaan mutta senkään kermakakkumaisesta arkkitehtuurista vaietaan. Tai kuka tietää, että Otaniemen vesitorni on Aallon suunnittelema. Ei tietenkään ole hedelmällistä hehkuttaa epäonnistumisilla, mutta avoin keskusteluilmasto edellyttää aina älyllistä rehellisyyttä.

    Tällaiseen tilanteeseen ajaudutaan helposti aina silloin, kun jonkin alan tekijät ovat itsensä tuomareita. Tässä tapauksessa siis arkkitehdit oman tuotantonsa ja ihanteidensa kriitikoita. Asioita tarkastellaan tällöin vain tekijän näkökulmasta ja kokijan kuten asukkaan ja kaupunkilaisen oma arkinen ja käytännön elämään ankkuroitunut todellisuus jää taka-alalle. Juhlavuoden Aalto-tarjontaan toivoisi edes pientä akanvirtaa.