Aalto, kritiikin vaikeus ja välttämättömyys

    Etelä-Saimaa tammikuu 1998
    Vuosi sitten ennustin tällä palstalla, että kulumassa olevan Alvar Aalto-juhlavuoden aikana ei uusia kriittisestä näkökulmasta Aaltoa tarkastelevia puheenvuoroja juuri tulla kuulemaan. Yleisesti ottaen ennustus näyttää pitävän paikkansa, vaikka en ole edes yrittänyt seurata kaikkia käytyjä keskusteluja, ohjelmia, näyttelyitä tai julkaisuja - tuskin kukaan on. Yksittäisiä raikkaita poikkeuksia yleisessä ja yhtäläisessä hymistelyssä on satunnaisesti löytynyt, mieleenpainuvimpina Hesarin kuukasiliitteen katsaus alkuvuodesta sekä dosentti Timo Kohon pikku tutkielma “Alvar Aalto muutoksen tekijänä”, joka banaalista nimestään huolimatta pitää sisällään useitakin tuoreita kannanottoja aikaisempaan tutkimukseen. Molemmat ovat muuten muiden kuin arkkitehtien ajatuksia. Varmaan on muitakin, mutta kuten sanottu, kellään on tuskin kokonaiskuvaa tarjonnan tulvasta. Miksi sitten pitäisi olla kriittinen? Onko Aalto niin yliarvostettu, että hänen kuviaan pitäisi ruveta kaatamaan tai talojaan kivittämään? Ja miksi arkkitehtuurikiritiikin vaikeudesta aina puhutaan, mutta eteenpäin ei päästä tuumaakaan?

    Ensimmäinen kysymys on helpoin. Koko länsimainen on kulttuuri antiikista lähtien - lukuun ottamatta tietysti muutamaa mustaa keskiajan vuosisataa - rakentunut teesien ja antiteesien, kyseenalaistamisen ja keskustelun varaan. Koko läntinen arkkitehtuurin historiakin on luettavissa antiikin survival- ja revival-ilmiöiden ketjuna, joiden viimeisinä lenkkeinä hahmottuvat modernismi ja post-modernismi, siis funkkis ja sen vastareaktio. Olisi siis vähintäänkin luonnollista ja toivottavaa, että Suomessakin arkkitehtuurikeskustelu etenisi usean rintaman sissisotana eikä hyökyaaltoina, jossa kulloinkin johdossa oleva guru tai ismi olisi yksin ja aina oikeassa. Kriittisyys on siis itseisarvo, johon jokaisella pitää olla seurauksia pelkäämätön oikeus. Tieteessä tämä periaate on pyhä, taiteessa sitä rajoittaa useimmiten rohkeuden puute ja kuppikuntaisuus, politiikassa se voi olla itsemurha.

    Toinenkin kysymys on aika helppo. Kaikki Aaltonsa opiskelleet tietävät, että hän oli hyvä arkkitehti. Hän oli aikalaisiaan päätään pitempi sekä teoreetikkona, että talonsuunnittelijana. Hänen sosiaaliset taitonsa ja aito boheemiutensa tekivät hänestä sekä taloudellisesti menestyvän (menestyvämmänkin, jos hän niin olisi halunnut), että kansainvälisen kulttuurivaikuttajan. Toisaalta häntä kuunteli niin teollisuus kuin rahakin, toisaalta Rennyn tai Ahtisaaren tapaan ulkomaiden kautta koukkaamalla hän nujersi kriittiset kotimaiset kollegat. Hänen maineensa ei siis ole kupla, eikä hänen saavutuksensa tekaistuja, ei häntä sen takia pidä kaataa jalustalta. Ei ole hänen vikansa, jos yhden totuuden kerrallaan hyväksyvä kansakunta ei pääse hänestä eroon. Eikä ole hänen vikansa, jos ilma on yhtä tunkkaista kuin aikanaan Tamminiemessä tai Ceausescun palatseissa, eikä kukaan uskalla avata ikkunaa. Vallan ympärillä tuon pelon ilmapiirin voi jopa ymmärtää, mutta miksi kulttuurissa? Nyt on jo totisesti kulunut niin paljon aikaa Aallon kuolemasta, että hänen tuotantoaan voitaisiin arvioida kokonaisuutena ja totuudellisesti. Ei siis vain Aallon omia tavoitteita ja suunnitteluihanteita toistellen vaan niiden toteutumista oikeasti arvioiden.

    Tästä päästään kolmanteen ja hankalimpaan kysymykseen - arkkitehtuurikritiikin vaikeuteen. Valtiollisessa elämässä on kantavaksi periaatteeksi muodostunut vallan jako. Eri elimet säätävät lakeja, eri elimet saattavat ne voimaan ja eri elimet arvioivat niiden toteutumista: kukaan ei voi olla oma tuomarinsa. Tämä on taannut riittävän oikeudenmukaisuuden, yhteiskuntarauhan ja vaurastumisen. Kulttuurissa toimii pääsääntöisesti sama periaate. Erikseen ovat tekijät, erikseen kokijat ja erikseen kriitikot. Kaikki taide toimii kahdella tasolla: on ylätaso, jolla majailevat taiteentekijät, teoria ja ihanteet, taidehistoria, koulutus ja koko ammattidebatti. On myös alataso, jolla ovat vastaanottava mutta itse luomisprosessissa ulkopuolinen suuri yleisö ja koko muu yhteiskunta taloudellisine realiteetteineen. Toimivimmillaan kritiikki sukkuloi näiden tasojen välissä aukoen solmuja molempiin suuntiin. Sen roolina on yleisön kouluttaminen ja palautteen antaminen tekijöille. Koska kyse on subjektiivisista asioista, erimielisyyksiä ja jännitteitä riittää, mutta ne kuuluvat kuvaan ja ovat suorastaan merkki systeemin toimivuudesta. Tämä ei kuitenkaan päde arkkitehtuurissa, missä tekijät itse ovat omia tuomareitaan. Arkkitehdit itse määräävät arkkitehtuurin tavoitteet ja arvostukset, vaikka he ovat prosessin sisällä ja asianosaisempia kuin kukaan - sekä henkisesti että taloudellisesti. Meitä arkkitehteja syytetään jatkuvasti muun yhteiskunnan ulko- ja yläpuolelle asettumisesta. Kriittisen ulkopuolisen tahon puuttuminen on tehnyt sen mahdolliseksi. Sen seurauksena me emme osaa perustella töitämme, emme osaa kirjoittaa tai keskustella niistä. Emme pysty tarkastelemaan tekemisiämme ulkopuolisen silmin. Tämä omaehtoinen eristäytyneisyys on johtanut ymmärtämättömyyteen yhteiskunnan monilla muillakin lohkoilla, siitä seurauksena edelleen jatkuva joukkotyöttömyytemme. Olisiko aika antaa arkkitehtuurikritiikki asiantuntevan, mutta ulkopuolisen kriitikkokunnan käsiin?