Se onnistui sittenkin!

    Etelä-Saimaa, lokakuu 1997
    Lappeenrannan uusi kulttuurikeskus on lopettelemassa kolmatta toimintavuottaan. Vuosi on osoittautunut ja tässä vaiheessa menestykseksi. Paikallisten espanjan-kontaktien ansiosta tänne saatu kesän Francisco Goyan grafiikkanäyttely käänsi lähes kaikki pääkaupunkiseudulta Retrettiin lähteneet ajamaan kuutostietä ja poikkeamaan Kaupunginlahden rannalla. Nirsot pietarilaisetkin lähtivät liikkeelle eivätkä kaikki hurritkaan pysähtyneet Turkuun vaan alkoivat kiinnostua rauhoittuneen rajan eksotiikasta. Tuskin koskaan on Saimaan kanavalla ja Kasinon edessä koettu sellaista pääkaupunkiseudun purjehtijoiden ryntäystä kuin tänä kesänä. Matkailupuolen gallup-tietojen mukaan suurin vetovoimatekijä oli juuri entiseen kaljatehtaaseen kunnostettu kulttuurikeskus ja sen monipuolinen tarjonta. Vuoden mittaan ohjelma sisälsikin sekä Goya-näyttelyn ja Pietari-Suomi rokkiottelun kaltaisia megatapahtumia, että pitkin vuotta pidettyjä kapeamman sektorin laatutapahtumia, kuten kesäyliopiston järjestämän Viipuri-symposiumin. Siinä yhteydessä oli hauska kuunnella Ruotsin pääministeri Perssonin ja kollegansa Erkki Liikasen väittelyä siitä, onko Viipuri lopultakin suomalainen, ruotsalainen vai venäläinen kaupunki. Linnan ympäri käydyn maaottelusoudunhan venäläiset voittivat reilusti - säären mitalla.

    Onneksi oli Lappeenrannan syntymäpäivät viisi vuotta sitten. Ja onneksi kaupunki, Kaukas, Hartwall, Larox ja FinnReila lahjoittivat yhdessä syntymäpäivälahjaksi kaupunkilaisille tuon paljon puhutun puoli miljoonaa, kulttuurikaivorahan, kuten sitä silloin kutsuttiin. Rahoilla päätettiin kurkistaa kulttuurin pohjattomaan kaivoon ja selvityttää toden teolla mahdollisuudet muuttaa kaljatehdas kulttuurikeskukseksi. Oli nerokas veto palkata tehtävään Neil Hardwick, jolla oli niin silmää korkeakulttuurille kuin kurkkua kaljakulttuurillekin. Mestarilobbaajana hänen onnistui karistaa hankkeen ympäriltä kaiken tietävät kyynikot ja saada tärkeimmät tahot uskomaan asiaan. Hän sai lopulta vakuutettua jopa naapurikunnatkin hankkeen taakse, myös valtakunnalliset rahoittajat ja EU avautuivat, niin paljon kuin hänen matkojaan arvosteltiinkin. Venäjän suuntaan hän ymmärsi sentään olla tuhlaamatta aikaansa rahaa kerätessään.

    Alussa taisi olla ratkaisevaa sekin, että kun kaupungintalon gateway-keikarit niin innokkaasti poseerasivat eri yhteyksissä Neilin kanssa, he huomaamattaankin tulivat leimatuksi hankkeelle myötämielisiksi ja olivat pakotettuja sitoutumaan siihen. Totta puhuen taisi apua olla siitäkin, että juuri sinä vuonna, kun rahoituspäätös lopullisesti tehtiin, SaiPa teki meille kaikille traumaattisen visiittinsä divariin. Tuo asiahan on taas korjaantunut, ja jotenkin tässä viime vuosien vauhdissa tuo urheilun ja kulttuurin iänikuinen kinastelu on ollut muutenkin laantumaan päin. Neilkin ymmärsi tehdä kaljatehtaaseen panimoravintolan ja markkinoida sen sitten saipalaisten fanikapakaksi. Näin sponsoritkin ovat havainneet keskuksen imago-arvon, ja talous on nippa nappa kunnossa. Ja mikä tärkeintä, tulevien ohjelmien suunnitteluun on voitu keskittyä melko rauhassa, kun rahoituksesta on edes jonkinlainen tieto etukäteen. Oli myös onneksi, että kaljatehtaaseen sovellettiin "kaapelitehdas-remonttia" eikä "finladiatalo-remonttia", kiivas kinastelun aihe sekin. Taisi olla ensimmäinen kerta kun maakunnan arkkitehditkin keskustelivat jostain.

    Neilin nyt jättäessä kulttuurikeskuksen johtajan tehtävät ja tiheät vierailunsa Etelä-Karjalaan, tuntuu että hänestä kuitenkin jää tänne jotain. Anglosaksisten ja venäläisten kulttuurivivahteiden sekoittuminen kultaisiin kaik män-muistoihin on muuttanut ilmapiiriä sotaa edeltäneeseen viipurilaiseen suuntaan. On jopa toivoa, että täältä opiskelemaan lähteneistä maakunnan toivoista yhä useampi on valmis palaamaankin tänne loppututkintonsa jälkeen. Mutta mistä löytyisi seuraava Neil kulttuurikeskuksen johtoon?