Suunnittelukilpailut tuottaneet hyvää ja huonoa

    Etelä-Saimaa helmikuu 1998
    Älä lue pitemmälle, jos odotat kannanottoa Kanavansuun siltaan. Päättäjillä on käsissään kyllin kuuma peruna ilman jälkiviisasteluakin. Mausteeksi kuitenkin: aikanaan Kanavansuun kaavarunkoa suunnitellessamme alueen tiestön ja kortteleiden sijoittelu ei perustunut uuteen siltaan. Messujenjälkeisellä ajalla on siltaa vaikea perustella. Mutta viisastellaan muuten. Suunnittelukilpailuilla haetaan yleensä hyviä ratkaisuja ja korkeaa profiilia. Kilpailutilanteessa suunnittelijat panevat parastaan, hankkeet saavat julkisuutta, yleisön odotukset kasvavat. Moni suunnitteluporukka on päässyt esiin voittoisalla projektilla. Pinnalle pääsy ei ole edellyttänyt liike-elämässä tavallista markkinointia tai suhteiden voitelua. Vain laatu on ratkaissut. Kilpailut ovat myös tuottaneet paljon hyviä lopputuloksia Eduskuntatalosta Kiasmaan, Kouvolan Hovioikeudesta Imatran Mansikkapaikkaan. Esimerkkejä voisi luetella kolminumeroisenkin luvun.

    Kilpailuja on kahdenlaisia, avoimia ja kutsukilpailuja. Avoimen kilpailun sato on runsas ja vaihteleva, vaikeasti arvioitava ja raadille työläs. Kilpailumuoto on hyvä ideakil-pailuissa ja merkkikohteissa, kuten vaikkapa juuri Nykytaiteen museossa. Kutsukilpailussa odotetaan realismia ja kilpailutetaan tiettyjä suunnittelijoita. Mutta kaikki kaupan kuin jääkiekossa, sopiva porukka on aina ostettavissa kilpailemaan toimiston nimissä. Eräs syy runsaisiin kilpailuihin on Arkkitehtiliiton tiukka kanta, joka kieltää jäseniä tekemästä suunnitelmia samasta hankkeesta ilman liiton kilpailua. Kenelläkään ei siis Suomessa ole lupa järjestää kilpailuja ilman Arkkitehtiliittoa. Tarkoitus on hyvä, mutta myös vapaata elinkeinon harjoittamista vaikeuttava, koska kanta koskee vain liiton jäseniä. Kilpailuvirasto tarkkailee tilannetta. Liiton kanta on johtanut myös villeihin kilpailuihin, joihin otetaan osaa salaa, kun tilaaja ei halua järjestää kilpailua liiton ehdoilla. Toinen lieveilmiö on kilpailujen pakkojärjestäminen pienissäkin hankkeissa, joissa ei juuri kilpailtavaa ole.

    Lappeenrannassakin kilpailuja on järjestetty ahkeraan. Mieleen muistuvat ainakin kilpailu Säästöpankista ja Musiikkiopistosta, ranta-alueista, Pikisaaresta, Sammonlahden kirkosta, Kahilanniemen kaavasta, Korkeakoulun laajennuksesta, Lauritsalan keskustasta ja Kanavansuun sillasta, myös villejä kilpailuja on talkoilla tehty. Mutta aika vähän noista kilpailuista on käteen jäänyt. Syitäkin on monia. Yleensä rahat ovat loppuneet kesken, on pelattu kulissien takana, tai koko kilpailu on ollut liiton aiheuttamaa pakkopullaa. Ei kuitenkaan aina. Parhaat uudisrakennuksemme Säästöpankki ja Musiikkiopisto onnistuivat erinomaisesti, vaikka pankin työmaa yhden rakennusliikkeen kaatoikin. Kaupunkia komistaa nyt kaksi modernia ja yleisön omakseen ottamaa rakennusta. Molemmat kutsukilpailujen satoa, voittajina maan nimekkäimmät arkkitehdit. Niinkin hyvät, että suora toimeksiantokin olisi johtanut hyvään tulokseen. Mutta sellaistahan ei saa tehdä. Kaikki toimeksiannot pitää kilpailuttaa, yleisimmin vielä hinnalla eikä laadulla, mutta se on jo toinen juttu.

    Ranta-alueella kilpailtiin luottamusmiesten aloitteesta. Oli korkea aika tehdä arvokkaalle paikalle jotain ja järjestettiin kilpailu. Siitä jäi käteen vain kioskit ja vierasvenelaituri Kasinon eteen. En tunne taustoja, mutta jos kyseessä oli rahan puute, niin vain kilpailemalla ja ilmaiseksiko luultiin rantojen kohentuvan? Pikisaaren kaavakin on työstetty kilpailuvoiton pohjalta. Vihreät epäilivät koko kilpailua savuverhoksi ylisuur-ten kerrosalojen uittamiseksi kaavaan. Joku puhui Manhattanista. Safakin otti kantaa ja käytiin kädenvääntö, kumpi Suomessa määrittelee rakennustehokkuudet, liiton kilpailuvaliokunta vai kunnat. Koko näytelmä oli turha ja perustui liiton huonoon paikallistuntemukseen. Tehokkuudet ovat ihan kohtuullisia. Mutta kun taaskaan ei ole rahaa lähiympäristöön, niin voi kysyä, miksi yleensä kilpailtiin? Kahilanniemen kaavasta järjestetty pakkokilpailu oli ihan turha. Kilpailun taloesimerkkejä ei tuntisi nykyisiksi, siitä huolimatta Ainonkadun mutkassa oleva taloryhmä on kelpo arkkitehtuuria. Sammonlahden kirkkokilpailun jälkihoidosta seurakunta saa surkeat tyylipisteet. Toteutettavaksi ei valittu voittajaa vaan sijoittumaton, vaikka kustannukset eivät olleet esteenä. Peli oli kovaa jesuiittamaisine plagiointisyytöksineen. Etelä-Karjalan kolmas merkittävä kirkkorakennus Vuoksenniskan ja Lauritsalan kirkon jatkeeksi jäi saamatta, vaikka eväät olisivat saattaneet olla olemassa. Toteutunutkin vaihtoehto on toki toimiva ja tavoittaa seurakuntalaisetkin.

    Lauritsalan keskustakilpailukin oli kummallinen. Odottamatta kilpailun tulosta kaupunki jo solmi jatkosopimuksen toimiston kanssa, joka ei ollut kilpailussa mukana. Epäilen ettei Lauritsala muistuta kilpailuplanssien havainnekuvia vielä pitkään aikaan. Korkeakoulun laajennuksen suhteen odotukset ovat korkealla. Kilpailu tuotti hyvän sadon, ja toivottavasti hyväksi lopuksi rahaakin löytyy, päätös kun ei ole kunnallispoliittinen.

    Pahin lappeenrantalainen epäonnistuminen kilpailuttamisessa ja sen jälkihoidossa on osa kaupunkisuunnittelun historiaa. Pienestä maaseutukaupungista tehtiin uusien aatteiden koekenttä ilman realismia vaadittavista resursseita tai valitun lopputuloksen toimivuudesta. Kyse on tietenkin Lappeenrannan hallintokeskuksesta, jonka tuuliset ja tyhjät betonikannet, maanalaiset kadunpätkät ja viimeiset ylisuuret koskaan toteutumattomat rakennuskorttelit loksauttavat leuan auki jokaiselta ulkopaikkakuntalaiselta.