Suomi rakentaa 9

    Etelä-Saimaa maaliskuu 1998
    Rakennustaiteen museossa on jälleen esillä viisivuotiskatsaus viimeaikojen kotimaisiin arkkitehtuurisaavutuksiin, sodan jälkeen yhdeksäs laatuaan. Esillä on lamavuosien (1992-97) parhaat työt, yhteensä kuusikymmentäkuusi kohdetta. Näyttelyä täydentää aistikas katalogi. Ei ole yllätys, että näyttely itsessään on korea, epäinformatiivinen ja elitistinen. Siihen on jo saanut tottua että arkkitehtuuria esiteltäessä häivytetään niin sosiaalinen kuin fyysinenkin konteksti: sekä rakennusta käyttävät ihmiset että lähiympäristö. Tämänkertainen näyttely menee kuitenkin astetta pitemmälle. Kun rakennusten toimintakin jätetään esittelemättä jättämällä useassa tapauksessa pois pohja- ja leikkauspiirustukset, on kyseessä jo puhtaasti vain mielikuvien varaan rakentuva arkkitehtuurin esineellistäminen. Näyttelyn antama informaatio kertoo useasta kohteesta yhtä paljon kuin Playboyn kuvat Lindan soittotaidosta.

    Kuvat eivät tee Lindasta kehnoa soittajaa, eikä näyttely tee esittelemistään kohteistaan huonoja. Rakennukset edustavat taattua suomalaista modernismia, eikä kohdevalinnoissa juuri lama näy. Kansantaiteenkeskus Kaustisilla, Oopperatalo, Joensuun kirjasto (hieno!), Vaasan yliopisto, Rovaniemen lentoasema tai Nokian pääkonttori kertovat, minkälaisiin kohteita parhaille arkkitehdeille vaikeinakin aikoina on riittänyt. Tästä ajasta kertovat oikeastaan vain Viikin ekologinen asuinalue, Vaalimaan raja-aseman hallinto- ja myymälärakennukset sekä Tallinnan ja Vilnan suurlähetystöt. Näyttelyn juryn design-keskeisyys tulee selvästi esiin Vaasan keskustan esittelyssä. Tästä ainoasta kaupunkikeskustakohteesta esitellään torin alle rakennettu pysäköintilaitos ja uudet kadun kalusteet. Kertomatta jää, että uudistuksesta huolimatta torin reunan pankit saivat tahtonsa läpi ja autopaikat säilytettiin torin päälläkin. Näin hankkeen alkuperäinen ajatus vesitettiin, eikä Oulun tai Jyväskylän tapaista koko keskustan elävöittävää uutta kävelyaluekulttuuria ole päässyt syntymään.

    Viileä modernismi on siis edelleen voimissaan. Jotenkin näyttelyn antia ja esiteltävän kauden koko tuotantoakin voisi luonnehtia Helsingin hegemonian vastaiskuksi Oulun koululle. Suruton postmodernismi loistaa poissaolollaan ja se hylätään moralisoiden näyttelyn esittelytekstissäkin. Juryn ote on opettavainen: “Työt, joissa oli viitteitä kansainvälisistä muotivirtauksista saivat selkeän tuomion, eivätkä tulleet valituksi”. Kuka enää muistaa, että paitsi postmodernismi, myös funkis, jugend ja jopa kansallisromantiikkakin tulivat meille “kansainvälisinä muotivirtauksina”. EU-Suomessa hyvälle ja huonolle arkkitehtuurille voisi löytää syvällisempiäkin ja vähemmän lintukotomaisia kriteereitä.

    Suurin osa näyttelyn kohteista sijaitsee tietysti Helsingissä - lähes puolet. Oulussa, Vaasassa ja Tampereella on myös useampia kohteita, muuten työt hajaantuvat tasaisesti ympäri maata. Paitsi Etelä-Karjalaan, mikä on jälleen valkeaa aluetta näyttelykartalla. Vain Immolan lentohallin muutostyöt ovat päässeet mukaan esittelyyn. Etelä-Karjalasta on kylläkin kotoisin eräs eniten näyttelyyn töitään saaneista arkkitehdeista, lappeenrantalainen Markku Komonen. Häneltä on esillä komea sarja kansainvälisiä ja kotimaisia töitä: mm. European Film College Tanskassa, Suomen Washingtonin suurlähetystö sekä Rovaniemen lentoasema. Työt ovat rohkeita, elegantteja ja graafisen selkeitä, jopa askeettisia.

    Hänestäkään ei ole toistaiseksi ollut profeetaksi omalle maalleen. Soisikin, että kun hän on jo jättänyt kädenjälkensä vuosisadan lopun suomalaiseen arkkitehtuuriin, tuo jälki näkyisi hänen kotikaupungissaan muuallakin, kuin Koulukadun ja Valtakadun risteyksessä.